Imetystarinat osa I

“Kyllähän imetys aina sattuu”

Tämä on Lähineuvolan IMETYSTARINAT -sarjan ensimmäinen osa. Aiemmin tänä syksynä keräsin julkaistavaksi mahdollisimman erilaisia tarinoita imetyksestä.

Imetyksestä voi sanoa, että se on jokaisen ihmisen kohdalla ainutlaatuinen kokemus. Jokainen kokee imettämisen omalla tavallaan. Monille imetykseen liittyy kiputuntemuksia, jotka kuitataan virheellisesti asiaan kuuluvaksi ja normaaliksi…

Riikan tarina:

“Pieni täydellinen poika syntyi meille kesäkuussa neljä viikkoa odotettua aiemmin. Olin jo etukäteen miettinyt, ettei suostu kokemaan imetyksen onnistumisesta paineita, mutta metsään hän se meni. Ensi-imetys tapahtui heti syntymisen jälkeen, ja sen jälkeen ihmeteltiinkin upeaa ihmettä ihokontaktissa isän kanssa pitkään ja hartaasti.

Valitettavasti haasteet alkoivat kuitenkin heti sen jälkeen. Ensin tippoi verensokerit ja alkoi lisämaidot, ja imetyksestä tuli ihan kunnon sähelteämistä. Koska herra syntyi vielä pikkuviikoilla ja kahden ja puolen kilon painoisena, vietettiin melkein viikko äiti-lapsi-osastolla. Opeteltiin imetystä kovin ahkerasti: pyysin kätilöä aina avuksi että päästiin ihmettelmään asentoja. Rinta oli isompi kuin pojan pää eikä pieni suu venynyt tarpeeksi, jonka vuoksi imetys sattoi ja usein päättyi joko turhautumiseen tai nukahtamiseen. Kun kotiinpääsy viivästyi taas keltaisuuden lisääntymisen ja valohoidon vuoksi, päätin kääriä hihat ja aloin herättelemään pikkuherran yölläkin rinnalle pyllypesun kautta. Maito nousi, vauvan verensokerit alkoivat pysyä tasaisina, mutta imetys sai yhtä kyyneleet silmiin ja kehon lihakset jäykistymään. Ratkaisuksi annettiin rintakumi, jonka kanssa imetys jotenkuten alkoi luonnistua, varsinkin kun lisämaidot alettiin nerokkaasti antaa imetysapulaitteella rintakumiin imetyksen aikana. Vauva oppi, että sieltä se maito tulee, kun vaan jaksaa olla rinnalla.

Kotiutumisen tueksi meille ei annettu kunnon suunnitelmaa lisämaitojen puruista. Kippasin vauvan rinnalle biologiseen asentoon, sillä se oli ainoa asento, jossa hän sai rintakumista kiinni pienen pienellä suullaan. Pikku hiljaa muutkin asennot alkoivat toimia, mutta rintakumista huolimatta nännit rikkoutuivat haavoille ja vauvan nälkämerkit aiheuttivat pienen pakokauhureaktion. Mies kuului rintaan tarttumisen usein talon toiseen päähän kun äidiltä pärähti rimpsu ärräpäitä. Vauva kasvoi kuitenkin kohisten.

Kolmannella viikolla, kun imetys yhtä kirvoitti katkerat kyyneleet silmiin, totesin ettei tämä nyt vaan voi olla enää normaalia. Aika moni ympärillä sanoi, että kyllähän imetys aina alkuun sattuu, voi mennä kuukausiakiin. Mietin itsekseni, että millä mahdollisuudella kyseessä olisi kireä kielijänne, sillä imu oli melko tehotonta ja vauva nukahteli usein rinnalle, jopa viiden minuutin välein. Illalla kirjoittelin Mushkalle viestin ja onnen kantamoisella hän pääsikin jo seuraavana päivän moikkaamaan.

Mushka varmisti oman aavistukseni ennen kuin ehdin kissaa sanoa: kireä kielijänne löytyi, ja Pikkujättiin meidän tiemme vei. Sillä aikana kun odottelimme Pikkujätin lääkäriaikaa, harjoiteltiin muutamia asentoja joissa vauva korjaisi imuotettaan jo muutenkin. Sain Mushkalta kullanarvoisia vinkkejä ja imetyksestä tuli piirun verran helpompaa, vaikka kokonaan kivutonta se ei ollutkaan rintakumin käytöstä huolimatta. Minulla oli myös iso pelko oman maidon riittävyydestä, koska pikkuherra oli saanut tähän saakka korviketta öisin, eikä ollut tyytyväinen rinnalla ollessaan. Pumppaus sattoi, joten maitomäärän lisääminen tuntui hirvittävän vastenmieliseltä. Päätin kuitenkin yrittää, koska kaikki haasteet oli tähän mentyä saatu ratkaistua.

Leikkauksen jälkeen vauvan imuote parani huomattavasti ja rintakumilla imettäminen muuttui oikeastaan kivuttomaksi. Muut vaivat kuitenkin jatkuivat, ja meidän öinen koliikkihuuto olikin oire maitoallergiasta. Oireilu helpitti heti, kun sain Mushkalta vinkin kokeilla jättää maitotuotteet pois. Kun yhtäkkiä itkuisa, tyytymätön vauvamme olikin hymyilevä kuusiviikkoinen, alkoi tuntua siltä että kohta ne imetyshaasteetkin saadaan taputeltua. Muutaman päivän lisäpumppauksella, soijalesitiinillä ja hiilareilla maitomäärää saatiin lisättyä niin, että puhuttiin jo täysimetyksestä. Saavutin imetysluottamuksen.

Vaikka leikkaus teki imetyksestä rintakumilla kivutonta, valitettavasti oma Raynaudin oire aiheuttaa imetyskipua yhtä edelleen lisäravinteista huolimatta. Pikku hiljaa harjoittelimme imetystä ilman kumia, ja aina jänitin kun nännit kipeytyivät – rintakumi palasi aina varkain takaisin… kunnes pikkuherra päätti, ettei enää huoli sitä. Nyt nelikuinen pienokainen totesi eräänä yönä, ettei vaan suostu enää maidoille rintakumin kautta, ja niin alettiin työstämään meidän viimeistä ja vaikeinta imetyshaastettamme, luomuna imettämistä. Se on vihdoin alkanut sujua, eikä kumi ole ollut meidän imetyksissa läsnä enää pariin viikkoon.

Mietin eräs yö sitä, kuinka ihmisellä voi ollakin synnyttäjän lantio, vaikka hän tarvitsee hormonihoitoja raskautuakseen, ja kuinka samalle ihmiselle on voinutkin siunaantua imettäjän rinnat, joista imettäminen sattuu näin paljon. Kai se on elämän ironiaa. Kaikesta huolimatta olen iloinen, että otin härkää sarvista imetyksen suhteen. Imetyshetket ovat varmasti tärkeitä vauvalle, mutta arvokkaita myös äidille, joka on tästä vauvasta haaveillut viisi pitkää vuotta. Nyt kun imetys sujuu, vaikkei aivan täysin kivutonta tule olemaan, olen onnellinen, että pystyn tarjoamaan ravinnon ja lohtua rakkaalle pienelle ihmisen alulle näin helposti. Imetystaival on saanut minut arvostamaan biologiaani ihan uudella tavalla: ihmisen keho on ihmeellinen.”

–Riikka