Kielijänneoperaatiosta ja jälkihoidosta trauman näkökulmasta 

Keskustelu vauvojen kielijänneoperaatioista, huoli niiden ylidiagnosoinnista ja jälkihoidon tarpeellisuudesta velloo nyt kuumana. Jotkut vanhemmat ovat huolissaan leikkauksen tarpeellisuudesta sekä jälkihoidon aiheuttamasta kivusta vauvalle. Kukaan vanhempi ei halua aiheuttaa kipua omalle lapselle ilman hyvin painavaa syytä. Moni kamppailee ristiriitaisten tuntemusten kanssa ja miettii, olenko traumatisoinut lapseni jälkihoidolla ja haavan venytyksillä ikuisiksi ajoiksi? 

Mitä on trauma? 

Lapselle traumaattinen tapahtuma voidaan määritellä sellaiseksi tapahtumaksi, joka on ylivoimainen lapsen aisteille tai itsesäätelykyvylle, joka uhkaa lapsen tai hänen hoitajansa hyvinvointia, joka osoittaa, että maailma on hallitsematon ja arvaamaton, tai johon liittyy stressitekijöitä, jotka ylittävät lapsen (tai hoitajan) sietokyvyn. Erilaiset lääketieteelliset toimenpiteet ja sairaalahoito ovat tyypillisimpiä imeväisikäisten traumaattisten kokemusten aiheuttajia. Tutkimuksissa on havaittu imeväisikäisillä stressihormoneiden tason dramaattista, mutta ohimenevää, kohoamista leikkauksen ja sairaalahoidon jälkeen. Kuitenkin jopa rutiinirokotukset voivat laukaista stressireaktion: joidenkin tutkimusten mukana jopa noin kahdella kolmasosaa lapsista syljen kortisolitasot nousivat merkittävästi sen jälkeen, kun he olivat saaneet rutiinitoimenpiteenä rokotteen 2-, 4- ja 6 kk iässä. Stressaavan kokemuksen ja traumaattisen kokemuksen välille ei siis voi vetää yhtäläisyysmerkkiä.

Voiko kielijänneoperaatiosta seurata trauma? 

Kielijänteen leikkaus tehdään vauvaikäisillä paikallispuudutettuna ja taaperoikäisillä anestesiassa. Kipukokemus on elimistölle aina myös stressikokemus. Riittävä kipulääkitys on osoitettu yhtenä tärkeänä keinona rauhoittumisen tukemiseksi ja keinoksi vaikuttaa lapsen kipukokemukseen tutkimuksissa, joissa on tarkasteltu kirurgisten operaatioiden aiheuttamaa kokemusta lapsille. Mikäli vauvalta on leikattu kielijänne lihaskalvotasoon saakka, on siis tärkeää muistaa myös antaa lapselle tarvittaessa kipulääkettä turhan kivun välttämiseksi. Tutkimustulosten yleistämistä kielijänneleikattuihin vauvoihin tai operation jälkeiseen kuntoutukseen vaikeuttaa kuitenkin se, että suurin osa niistä tutkimuksista, joissa havaittiin kirurgisen operaation aiheuttaneen lapselle joitakin traumaattisen kokemuksen “jälkioireita”, on tehty esimerkiksi nielurisaleikkauksista, kallokirurgisista leikkauksista tai syöpähoitoihin liittyvistä sairaalajaksoista. 

Edellä kuvattuihin operaatioihin liittyvät kipukokemukset ja hoitotoimenpiteiden laajuus ovat huomattavasti laajemmat verrattuna kielijänneoperaation vastaaviin. Kunnollista ja luotettavaa tutkimusta siitä, aiheuttaako kielijänneoperaation kaltainen toimenpide tai sen jälkihoito haavan venytyksineen lapselle varsinaisesti traumaa, ei siis oikeastaan ole. Jälkihoito voi aiheuttaa hetkellistä kipua lapselle, mutta on hyvä erottaa mielessään kivun kokemus traumasta – ne eivät automaattisesti tarkoita samaa asiaa.

Kiintymyssuhde suojaa traumatisoitumiselta

Ensimmäisten elinvuosien traumaattiset tapahtumat (olivat ne laadultaan millaisia tahansa!) on arvioitava aina suhteessa vanhemman ja lapsen väliseen kiintymyssuhteeseen. Pienten lasten kykyyn toipua traumaattisten tapahtumien vahingollisista vaikutuksista vaikuttaa siis suuresti lapsen kiintymyssuhteiden laatu ja vanhempien kyky reagoida herkästi lapsen traumaattisiin reaktioihin. Tämä ainutlaatuinen lapsen ja vanhemman välinen suhde on myös ensisijainen “hoitokeino” silloin, jos lapsi on kokenut jotakin traumaattiseksi luokiteltavaa. 

Tutkijoiden mukaan traumaattiselle tapahtumalle altistuneen lapsen voidaan odottaa jatkavan normaalikehitystään silloin, kun 

a) trauman voimakkuus ja siihen liittyvä kauhu eivät ole lapselle kohtuuttomia, ja 

b) kiintymyssuhde tarjoaa riittävässä määrin jatkuvaa lohdutusta, kommunikaatiota ja suojelua pelkoa herättävään kokemukseen liittyen. 

Jos taas traumaattinen kokemus on ylivoimainen ja jos vanhempi ei pysty tarjoamaan asianmukaista lohdutusta ja suojelua lapselle, on oletettavaa että lapsi ilmentää traumaperäisiä oireita, esim. kiintymyssuhteen häiriintymiseen ja pelon säätelyhäiriöihin liittyvää käytöstä. Kiintymyssuhteen laatu on siis tärkeä – ellei tärkein! – tekijä lasten kyvyssä käsitellä traumaattisia kokemuksia. 

Vanhemman omat tunteet jälkihoitoa koskien: miksi nekin ovat tärkeitä?

Meillä vanhemmilla, meidän suhtautumisellamme ja kyvyllämme virittyä vauvaan on siis valtava voima suojata vauvaamme hänen kokiessaan hankalia oloja. Tutkimukset toteavat, että hoitavien aikuisten asenteet ja reaktiot voivat lieventää tai pahentaa lapsen traumaattista reaktiota ja tukea tai estää lapsen toipumista traumasta. Haavan jälkihoito herättää meissä vanhemmissa helposti ristiriitaisia tunteita: olemme monesti tietoisia jälkihoidon tärkeydestä optimaalisen hoitotuloksen saamiseksi, mutta samaan aikaan haavanhoito voi pelottaa, ahdistaa ja tuottaa syyllisyyden kokemuksen siitä että itse jälkihoidolla aiheuttaa vauvalle kipua. Voi herätä myös voimakasta vihaa koko tilannetta kohtaan tai halua suojella omaa pientä vauvaa “turhalta” kivulta. Nämä tunteet ovat hyvin ymmärrettäviä, luonnollisia, ja varmasti kaikille vanhemmille joissain määrin tuttuja. 

Vanhempi on vauvalleen tärkein turva. Siksi edellä kuvattujen ristiriitaisten tunteiden ja omien tunnereaktioiden käsittely on tärkeää ja tarvittaessa ammattilaiselta saatava tuki auttaa suhtautumaan jälkihoitoon neutraalimmin. Olisikin ehdottoman hyvä, että vanhempi olisi itse voinut vakuuttua jälkihoidon tarpeellisuudesta keskusteltuaan asiasta leikkaavan lääkärin ja muiden ammattilaisten kanssa, ja saada siitä tarvittavaa itseluottamusta pysyäkseen itse rauhallisena haavanhoidon ja venytysten suorittamiseen. Vanhemman rauhallisuus vaikuttaa myös siihen, miten vanhempi pystyy säiliöimään ja ottamaan vastaan lapsen hankalaa tunnetta kuntoutuksen aikana. Lähineuvolan asiantuntijat käyvät läpi jälkihoidon periaatteet ja osaavat huomioida myös sen, että jälkihoito voi herättää vanhemmassa monenlaisia tunteita, eikä siinä ole mitään hävettävää. 

Vahvojen tunteiden herääminen vanhemmassa ei automaattisesti tarkoita sitä, etteikö vanhempi pystyisi tarjoamaan vauvalleen tukea, lohtua ja turvaa: olennaista on että vanhempi saa käsitellä omat tunteensa, jotta hänen on helpompi tulla niiden kanssa toimeen. Jos vanhempi kovasti kamppailee oman sisäisen myllerryksensä kanssa, hänestä saattaa tulla vähemmän emotionaalisesti saatavillaoleva ja vähemmän herkästi reagoiva vauvaa kohtaan, joka sekään ei ole toivottavaa hyvän kiintymyssuhteen kannalta.

Vanhempi vauvan turvasatamana

Lohdutuksen sanana haluan sanoa kaikille vanhemmille, joiden vauvalta on operoitu kielijänne ja haavaa on hoidettu asianmukaisin venytyksin: mikäli kipukokemus olisikin hetkittäin ollut vauvalle sietämätöntä, ei voida vetää yksioikoista johtopäätöstä siitä, että vanhempi olisi aiheuttanut lapselleen trauman kielijänneoperaation onnistumisen kannalta tarpeellisella jälkihoidolla.

Se, traumatisoiko kielijänneoperaation jälkihoito vauvan, on monisyinen kysymys, johon ei ole yksiselitteistä vastausta. Kielijänneoperaatiosta jälkihoitoineen voi aiheutua vauvalle hetkittäistä kipua – se on selvää. Tämän hankalan olon hälventämiseksi ensisijaista on lapsen ja vanhemman välinen kiintymys ja vanhemman kyky tarjota lohtua lapselle. Tyynnyttävän lohdun tarjoaminen edellyttää sitä, että vanhempi säilyttää rauhallisuutensa ja tyyneytensä lapsen suuntaan, ja hänellä on kyky säiliöidä, ottaa vastaan sekä säädellä lapsen hankalaa tunnetta. Vanhemman tyyni, rauhallinen läsnäolo, tuttuus ja vauvan turvallisuudentunteen vahvistuminen eri aistikanavien kautta (esim. tuttu tuoksu, ääni, maidon maku, kosketus) auttaa säätelemään vauvan hankalaa kokemusta. Imetys on usein vauvalle tärkein mahdollinen lohtu ja kiintymyssuhteen vahvistaja silloin, jos vauva on kokenut haavan jälkihoidon hankalaksi. Ja monesti imetyksen jatkumiseksi ja sujuvoittamiseksi operaatioon on alunperin lähdettykin: jotta vanhempi pystyisi paitsi ruokkimaan lapsensa, mutta myös tarjoamaan tälle lohtua rinnan avulla. Vanhemman tarjoama lohdun – imetyksen, läheisyyden, sylin ja sensitiivisen läsnäolon kautta –  kautta lapsi pääsee jälleen turvasatamaan: lapsen luottamus turvaan palautuu ja hankala kokemus säätyy siedettävämmäksi. 

Elina Auvinen 

Psykologi, imetysohjaaja
Lähineuvola

Lähteinä mm.

Lieberman, A. F. (2004). Traumatic stress and quality of attachment: Reality and internalization in disorders of infant mental health. Infant Mental Health Journal: Official Publication of The World Association for Infant Mental Health, 25(4), 336-351.

Melville, A. (2017). Trauma-exposed infants and toddlers: A review of impacts and evidence-based interventions. Advances in social work, 18(1), 53-65.

Quin, A. J., Waldron, R., & Page, P. (2010). Infant trauma. Trauma, 12(4), 211-219.Solter, A. (2007). A case study of traumatic stress disorder in a 5‐month‐old infant following surgery. Infant mental health journal, 28(1), 76-96.